Valokuvan takaa: Budapest

”Olut kylmää! Jäätuoppi!”

Kun on 38 astetta lämmintä ja hikoilee kuin pieni sika, näiden sanaparien kuuleminen voi aiheuttaa outoja reaktioita, joita on vaikea vastustaa. Tähän kun lisää orastavan nestehukan, on homma niin sanotusti paketissa.

Sanaton, hyväksyvä nyökkäys, terassipöytään ohjaus, hikoilevat kädet ja kolme kuivuvaa suuta. Olo oli kuin pienellä lapsella jouluna.

Budapest, elokuu 2013

Olimme saman päivän aamuna saapuneet lämpöiseen Unkariin kokemaan Szigetin, yhden Euroopan isoimman musiikkifestivaalin, tunnelman ja tarjonnan. Vaikka odotuksemme olivat todella korkealla, olimme hieman peloissamme siitä, miten selviytyisimme viikon kestävistä juhlista.

Olihan luvassa ties mitä ihmeellisyyksiä: maailmanluokan artisteja, sirkusesityksiä, ruoka- ja juomakojuja, maailmanpyörä, ranta, tuhansittain ihmisiä ja aamuun asti kestäviä reivejä. Kaikkea, mitä pieni ihminen voi kuvitella ja hieman enemmän. Ainakin.

Sisäänheittäjä — kaikkien janoisten sankari

Ennen festarialueelle menemistä halusimme kuitenkin käydä syömässä ja katselemassa kaupunkia hieman tarkemmin.

Kävelimme Tonavan varrella kun kuulimme taikasanat läheisen ravintolan sisäänheittäjältä: ”Olut kylmää! Jäätuoppi!”. Yleensä sisäänheittäjät jätetään vähemmälle huomiolle ja kierretään kaukaa, mutta tämä kyseinen tapaus lausuikin nämä sanat suomeksi murtaen.

Vaikka olimme sillä hetkellä Budapestin normaaliin hintatasoon nähden hieman kalliimmalla turistialueella, sedän sanavalinnat saivat harkintakykymme pettämään ja myönnyimme.

Tosin, tarvitsimmekin pienen nesteytystauon.

Budapest

Olin jo kävellessä pistänyt merkille kadulla tiuhaan liikennöivän raitiovaunulinjan, joten istuuntuessamme ravintolan terassille asettauduin naama joelle päin. Nyt kyseinen kulkuväline viiletti silmieni edessä kuin tarjottimella. Otin kulauksen oluestani, ja räpsin muutaman otoksen kanssatovereistani ja upeasta maisemasta.

Samalla yritin miettiä, miten saisin mielenkiintoisesti ikuistettua tuon kiskoilla kulkevan ihmiskuljettimen. Valo oli kova ja kontrastinen. En tahtonut siluettia.

Sain idean. En ollut varma tulisiko se toimimaan, mutta ajattelin kokeilla. Olin muutaman kerran aikaisemmin koittanut vastaavaa tekniikkaa, joten säädin asetukset mututuntumalta ja jäin odottamaan seuraavaa ohimenoa. Onnekseni siihen ei mennyt kauaa.

Kun näin kohteen lähestyvän, suuntasin kameran, tarkensin, seurasin isoa peltikamelia etsimeni läpi, olin valmiina. Räps, räps, räps. Kolme ruutua. Tilanne oli hetkessä ohi. Sainko sen?

Vilkaisin takaruudusta onnistuinko muussa kuin tyhmältä näyttämisessä. Hymyilin! Yksi ruutu oli hyväksyttävän tarkka ja asetelmaltaan sellainen, minkä kanssa voisin jatkaa elämääni. Ja elämääni jatkoinkin, sillä laitoin kameran pöydälle, join loput hieman väljähtäneestä oluestani ja jatkoin hikoilemista.

Tekniikasta

Yksi voimakkaimmista keinoista hallita ja demonstroida liikettä on antaa kaiken muun kuin itse kohteen sumentua ja näyttää epätarkalta. Normaalisti epätarkat ja tärähtäneet kuvat kuitattaisiin epäonnistuneena, mutta tässä tapauksessa epätarkkuus toimii vahvistavana elementtinä, sillä se korostaa ja ohjaa silmämme ohikiitävään raitiovaunuun.

Huomiomme kiinnittyy ensimmäiseksi kuvien valoisimpiin ja terävimpiin kohtiin. Tämä on hyvä pitää mielessä, jos tarkoituksemme on ohjata katsojamme silmiä niihin kohtiin mihin haluamme.

Kuvan saadakseni minun piti seurata liikkuvaa kohdetta koko valotuksen ajan ja pitää tarkennuspisteeni lukittuna samassa kohtaa. Automaattinen kohteen seuranta -moodi on tässä hyvä apuväline, varsinkin jos kohteen etäisyys suhteessa kameraan muuttuu — esimerkiksi vastaantuleva auto. Jos tällainen moodi kamerasta löytyy, käytä sitä. Helpoimmalla kuitenkin pääsee, jos kohde liikkuu sivusuunnassa.

Pannaus on melko haastava tekniikka, jonka hallitseminen vaatii paljon harjoittelua ja kärsivällisyyttä. Voit joutua ottamaan satoja ruutuja ennen kuin saat tarpeaksi hyvän otoksen. Joskus onnistut jo ensimmäisellä. Välillä tuntuu, että kaikki riippuu tähtien asennoista.

Valitsin melko hitaan valotusajan, 1/30s, jotta pystyin seuraamaan raitiovaunua. Riippuu kohteen nopeudesta, etäisyydestä ja omista taidoista, mikä valotusaika toimii parhaiten, mutta 1/30s on hyvä lähtöpiste joka useimmiten toimii. Hienosäätää voi aina suuntaan tai toiseen. Välttääkseni ylivalotusta, asetin aukkoarvoksi f/11, joka näissä olosuhteissa näytti tuottavan hyväksyttävän lopputuloksen.

Oikean valotuksen löytämiseksi vaaditaan valotusajan, aukon ja ISO-herkkyyden oikeaa suhdetta, jotka vaihtelevat aina sen mukaan, minkälaiseen lopputulokseen halutaan päästä. Mutta, oikeita asetuksia ei ole olemassa. Toistan: oikeita asetuksia ei ole olemassa. Jokainen tilanne ja valaistusolosuhde on erilainen. Kaikki riippuu siitä, mihin pyritään. Kaikki on sallittua. Kaikki ei vain aina toimi.

Olisin voinut laittaa asetuksiksi 1/500s ja f/2.8, ja saada saman valotuksen. Olisiko lopputulos ollut sama? Ei. Nopeampi valotusaika olisi pysäyttänyt raitiovaunun liikkeen ja kuvan tunnelma olisi muuttunut aivan erilaiseksi. Olisiko kuva toiminut? Ehkä. En vain halunnut sellaista kuvaa.

Markus Saarinen

Valokuvaaja, zen-mies ja ammattiprokrastinoija. Mediatekniikan insinööri, piilohippi ja mummojen suosikki.

Tekniikkaa kaihtamaton, maailmaa ihmettelevä taiteilijasielu, joka yrittää opetella kirjoittamaan ja julkaisemaan enemmän töitään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *