Tuomiopäivän antikliimaksi

Katson kallioon hakattujen portaiden alapäässä sijaitsevan bunkkerin ovea. Oveen on tägätty paholaiseen viittaavia tekstejä.

Täälläkö se asuu? Itse piru? Tuskin. Mikä lie spurgu vain.

Mietin astunko sisään. Itsesuojelusetä sisälläni sanoi, että älä mene. En mennyt. Indiana Markus-setää harmitti. Noh. Joku toinen kerta sitten.

Bunkkerin ovi - Patterimäki, Pajamäki

Vanhojen sodanajan raunioiden parissa on hauska käydä seikkailemassa. Kaikki on ränsistynyttä ja kasvillisuuden peitossa. Kaikki on rikottu ja sotkettu. Maasta voi helposti löytää lasinsiruja ja käytettyjä neuloja.

Ei tänne ehkä paljain jaloin kannata tulla. Ei myöskään yöllä. Yksin ainakaan.

Nyt oli kuitenkin keskipäivä. Erikoiseksi päivästä teki sen, että pian tapahtuisi auringonpimennys. Tai siis melkein täydellinen auringonpimennys, muttei kuitenkaan ihan, koska väärä sijainti. Tai jotain.

Mutta mitäpä sitä seuraamaan. Ei minulla ollut välineitä millä katsoa. Likinäöstä huolimatta, silmäni ovat kunnossa ja haluaisin niiden pysyvän kunnossa. Onhan ne kuitenkin melko tärkeässä osassa tässä mitä teen.

Sää oli kuitenkin, kuten aina Suomessa erikoisina luonnonilmiöpäivinä, pilvinen.

Yllättyneitä olivat ainakin seuraavat henkilöt:

Juoksuhauta - Patterimäki - Pajamäki

Koska en pystynyt katsomaan pimennystä, ajattelin tulla paikalle seuraamaan miten valo muuttuisi h-hetkellä, jos se nyt ylipäätään muuttuisi, ja tarkkailemaan miten luonto käyttäytyy. Pienimuotoista hiljentymistä esiintyi, mutta siihen se jäi. Odotettavaa.

Pilvipeite pehmensi valon melko hyvin, mutta valon intensiteetti oli hieman kovempi mitä normaalina pilvipäivänä.

Valo oli verrattavissa hetkeen ennen myrskyä. Tiedätte varmaan sen pienen hetken, kun luonto hiljentyy ja on hetken tyyntä. Valo on oudon terävä; pehmeä, mutta kontrastinen, hopeisen kimalteleva. Mutta yhtäkkiä kaikki muuttuu — maailmanloppua myötäilevä paskamyrsky alkaa.

Ja voi jumalauta!

Hatut ja peruukit lähtevät päästä, vettä tulee vaakatasossa, linnut lentävät väärinpäin, kivet sulavat magmaksi, puut räjähtävät, taivaalta tulee kissoja, koiria, marsuja, virtahepoja, poneja, monneja, siiseleitä…


Mitään tällaista ei nyt onnekseni tapahtunut. Ainoastaan sormeni kohmettuivat hieman, kiitos ylivoimaisen ääreisverenkiertoni. Vereni kun aina muutenkin tuppaa pakkaantumaan kul…eh…jonnekin muualle.

Ihmettelin hetken. Kuvailin hetken. Ja lähdin kauppaan ostamaan jäätelöä.

Portaat Pajamäen Patterimäellä

Markus Saarinen

Valokuvaaja, zen-mies ja ammattiprokrastinoija. Mediatekniikan insinööri, piilohippi ja mummojen suosikki.

Tekniikkaa kaihtamaton, maailmaa ihmettelevä taiteilijasielu, joka yrittää opetella kirjoittamaan ja julkaisemaan enemmän töitään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *