Saarisen manifesti

Minulla on vihollinen. Katala vihollinen.

Minulla on vihollinen. Katala vihollinen. Hän, joka ei koskaan jätä minua rauhaan. Hän, joka on aina vierelläni. Lähempänä kuin kukaan muu. Aina lannistamassa. Aina kyykyttämässä. Aina estämässä kaiken yrittämisen arvoisen. Ikuinen taistelu.

Kun taannoin, eli noin tuhat vuotta sitten sanoin itselleni: ”Markus, kultamussukka, aloita blogi!” niin aloitinko? En.

En aloittanut, koska viholliseni sanoi ei. Hänen mielestään oli tärkeämpää tekemistä. Pelejä pelaamatta, naamakirjailua, valokuvaamista — tai oikeastaan kuvailemaan lähtemisen harkitsemista kuitenkaan siinä onnistumatta, ja tietenkin ei-niin-lompakkoystävällisten virvokkeiden nauttimista vaihtelevassa seurassa. Ja minä tyhmänä kuuntelin häntä. Limbo jatkui.

Mutta kuka tuo viholliseni on? Hän on minä. Olen itseni pahin vihollinen. Jännää.

Miksi tärkeiden asioiden tekeminen on välillä niin helvetin vaikeaa?

Laiskuutta? Ei. Laiskaksi on helppo leimautua, mutta aikaansaamattomuus ei ole aina laiskuutta. Asiat tulee tehtyä, kun on riittävän voimakas motivaattori.

Itsensä motivointi on taitolaji. Jos olet vastuussa jollekin toiselle henkilölle, on asiat helpompi saada tehtyä, mutta auta armias jos olet vain ja ainoastaan vastuussa itsellesi. Silloin paska lentää tuulettimeen ja galaksit räjähtää. Ei oikeastaan, usein vain tapahtuu näin:

EI. TAPAHDU. MITÄÄN.

Ja sitten sätitään itseä ja hoetaan ties mitä kirouksia. Hommat jää tekemättä ja perseily jatkuu. Blogikirjoitus jää kirjoittamatta, valokuva jää tekemättä, lukeminen ei onnistu, treenit jää tekemättä, astianpesukone jää tyhjentämättä. Tiedätte kaavan.

Asiaa ei helpota se, että tämä tekemättömyystila on koukuttava ja luo härskillä tavalla turvallisuuden tunnetta. Kun ei julkaise mitään, kukaan ei tule tietämään tai näkemään tuotoksiasi, jolloin mahdollista kritiikkiä ei tarvitse kokea. Ei tarvitse pelätä miten maailma suhtautuu sinuun. Ei epäonnistumisia, ei tosin menestystäkään, mutta kaikki on tasapainossa. Olet lintukodossa. On ehkä jopa lämmin.

Resistance – vastustus

Kirjassaan ”The War of Art”, Steven Pressfield ristii sisäisen vastahankaajaäänemme nimellä ”resistance”. Jokainen varmaan tunnistaa pään sisäisestä monologistaan sen tyypin, joka aina asioiden mennessä jännäksi toruu vastaan ja kehottaa luovuttamaan. Aikamoinen vekkuli, joka saa liian usein tahtonsa läpi.

Vaikka tämä ilkimys huuteleekin päämme sisällä, Pressfield mainitsee, että hiljentämisyrityksiemme sijaan olisi hyvä oppia tulkitsemaan sitä. Sisäinen vastustuksemme koetaan usein pelkona, joka on itse asiassa melkoisen hyvä indikaattori siitä, mitä haluamme oikeasti tehdä. Mitä enemmän koemme pelkoa tärkeiden asioiden tekemisessä, sitä enemmän myös koemme sisäistä vastustusta.

Pelon tunne voi ohjata meitä menemään siihen suuntaan mihin haluaisimme mennä. Mitä enemmän tekemämme asia pelottaa meitä, sitä enemmän merkitystä sillä on meille — varsinkin henkisen kasvun kannalta. Merkityksellisen asian tavoittelu on usein tavoittelemisen arvoista. Pelottavaa, hirvittävää, mukavuusalueen ulkopuolella olemista, eli tavoittelemisen arvoista.

Sisäinen vastustus ei tule koskaan katoamaan. Voimme siis joko alistua sen tahtoon tai käyttää sitä eduksemme. Sisäisen monologimme vaientaminen ei tule kuitenkaan helpolla; sen voittaminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja järjestelmällisyyttä. Omia tavoitteita kannattaa lähestyä ajatuksella, jossa lopputuloksen sijaan annetaan arvoa myös itse prosessille.

Parhaimmassa tapauksessa itse prosessi on jopa palkitsevampi ja antoisampi kokemus kuin itse lopputuloksen saavuttaminen. ”Ei se määränpää vaan matka”, kuten usein kuulee sanottavan.

Sunset Bridge”Pelko perseessä eteenpäin!” sanoi mummo setä lumessa.

Oma elämäni on madellut pitkän aikaa paikallaan. Valokuvauksen ollessa tällä hetkellä omaa luovuuttani parhaiten ruokkiva väline, on ollut outoa todeta kuinka vähän sille lopulta annan. Käyttäytymiseni valokuvauksen suhteen on ollut liiaksi tutkimuspainotteinen: haalin päivittäin tietoa, luen, katselen opetusvideoita, kuolaan kameravälineitä. Mikä uupuu?

Jos vastasit ”valokuvaus”, olet sekä oikeassa, että väärässä. Vaihtaessani peilittömään kamerajärjestelmään yhdeksän kuukautta takaperin, olen itseasiassa kuvannut enemmän. Nykyään otan mielelläni kameran mukaan melkein minne vain, eikä siitä tule pitkänkään päivän jälkeen taakkaa. ”Monen kilon taakka, joka vetää niskan ja hartiat jumiin — muisto vain! Halleluja! Jakakaa ilosanomaa!” Niin juuri. Älkää oikeasti.

Monesti olen huomannut, että tuo maaginen musta laatikko laukussani myös jää sinne. Unohdan sen olemassaolon. Se siitä hyödyllisyydestä. Aivan yhtä hyvin voisin kantaa mukanani kilon käsipainoa.

Unohduksista huolimatta olen kyllä kuvannut melko kiitettävästi. Puolen vuoden ajan kuvasin vain yhdellä kiinteän polttovälin objektiivilla (35mm kinovastaavuus, koska kuitenkin kiinnostaa) ja tämä on ollut kenties paras asia, mitä olen kuvauksen suhteen itselleni tehnyt. Se, miten tällainen kokeilu kehittää silmää ja pistää jäljellä olevat aivosolut liikkeelle, on kiehtovaa ja todellakin sen arvoista.


Piilevänä ongelmana en siis näe, etten kuvaisi tarpeeksi, vaan sen että en kuvaa tarpeeksi niitä asioita mitä haluaisin. Henkilökuvaus ja street-kuvaus ovat itseäni kiehtovia aiheita, mutta jos on kehittänyt itselleen on/off ihmiskammon, on joskus vähän liiankin vaikeaa toteuttaa mitään. Moni hyvä kuva on varmasti jäänyt tämän takia tekemättä. Toinen ongelma on, että en julkaise tarpeeksi kuviani. Kovalevyni ovat täynnä kuvia mitä kukaan ei ole nähnyt, osa jopa oikeasti hyviä. Ei portfoliomateriaalia, mutta hyvinkin julkaisukelpoisia.

Uskoisin, että tällainen käyttäytymismalli on tehnyt minusta informaationarkkarin, ja käytän tätä tekosyynä luistaa itse tärkeimmästä. Mitä hyötyä on opetella uutta, jos opittua ei pääse hyödyntämään käytännössä? Ei lukeminen tai videoiden katselu tee minusta parempaa kuvaajaa. Valokuvaaminen tekee minusta paremman kuvaajan.

Street Art, Helsinki

Nyt se on tehty!

Tämän blogin ensisijainen päämäärä on motivoida itseni julkaisemaan enemmän ja voittamaan tyhmät pelkoni, mutta samalla haluan sen olevan alusta, missä voin kehittää omaa kirjoitustaitoani, jäsentää pienessä päässäni olevia ajatuksia muille immeisille sekä kenties kunnostautua tarinankertojana.

Kutsun siis sinut tervetulleeksi lukemaan mitä setä tarinoi. Setä on kiva. Sedällä on kamera. Sedän nimi on Markus.

Markus Saarinen

Valokuvaaja, zen-mies ja ammattiprokrastinoija. Mediatekniikan insinööri, piilohippi ja mummojen suosikki.

Tekniikkaa kaihtamaton, maailmaa ihmettelevä taiteilijasielu, joka yrittää opetella kirjoittamaan ja julkaisemaan enemmän töitään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *