Pieni puu golfkentällä

Talin golfkenttä. Tuo eliitin kohtaamispaikka, johon rahvaalla ei ole asiaa – ainakaan suurimman osan aikaa vuodesta. Mutta paatuneinkin bättrefolk-ihminen joutuu lopettamaan rakkaan reikäpallon pelaamisen lumien saavuttua. Silloin kaupunkilaiset ottavat suksensa esiin ja golfkenttä muuntautuu yleiseksi ulkoilualueeksi. Ja sellainen sen pitäisikin olla.

Oli upea päivä. Taisi olla viime vuoden viimeisimpiä. Pilvetön taivas, aurinko paistoi ja pakkasta kymmenisen astetta.

Olin päiväkävelyllä ulkoiluttamassa itseäni Talin golfkentän läheisyydessä. Kello oli puolenpäivän tienoilla ja aurinko oli nousemassa korkeimmilleen. Kohta se kuitenkin aloittaisi laskemisen.

Talvinen puu

Tähän aikaan vuodesta erityisen jännää on se, että vaikka valoa ei hirveästi näy, aurinko ei nouse missään vaiheessa kovinkaan korkealle. Valo on siis koko sen näyttäytymisen ajan pehmeän kauniin kultaista. Auringonnoususta suoraan auringon laskuun. Ja nyt se vihdoin näyttäytyi. Tuo ujo pieni iso valopallo. Olin siis aiheestakin innoissani.

Olin monesti kävellyt saman reitin ja pistänyt merkille, miten laskevan auringon kultaiset säteet valaisevat kiehtovalla tavalla aukean harvakseen istutettuja puita. Nyt kun ei enää ollut vaaraa saada palloa tai vihaisen pelaajan mailasta takaraivoon, uskaltauduin minäkin poikkeamaan reitiltäni kohti tuntematonta.

Tällä kertaa olin valmistautunut pakkaseen. Koska päivän agendana oli pääasiassa kuvailla, ja tulisin viettämään pitkiäkin aikoja paikallani, muistin kerrankin ottaa kädenlämmittimet mukaan ja tietenkin pukeutua lämpimästi.

Oli sitten pakkasasteita tai ei, olen aikojen saatossa huomannut, että herkät nakkisormeni jäätyvät hetkessä vähänkin kylmemmällä ilmalla. Silloin kuvaamisinto lopahtaa yllättävänkin nopeasti ja aivot jäätyvät.

Nyt ei onneksi tuullut, mutta rapea pakkanen nosti terveen punan poskille.

Lähestyvästä auringonlaskusta huolimatta minun ei tarvinnut kiirehtiä. Valoa riitti vielä useaksi tunniksi.

Kävelin rauhassa golfkentän poikki etsiessäni kuvauskohteita ja saavuin piakkoin kiinnostavan näköisen, pallomaisesti muotoillun, puun juurelle. Horisontin rikkomat auringon säteet valaisivat puun latvuston upealla ja hieman kontrastisella valolla korostaen sen muotoja ja yksityiskohtia.

Rakastan tällaista valoa. Siinä on tietynlaista dramaattisuutta, mutta samalla rauhallisuutta. Voisin tuijottaa tällaista valoa tuntikausia kyllästymättä. Tosin, tuijotan minä seiniäkin.

Talvimaisema Talin golfkentällä

Kuvasin puuta eri kuvakulmista etsien hyvää asetelmaa. Ympäröivä lumi ei harmikseni enää ollut koskematonta, mutta en aikonut odottaa lumisadetta. Joskus on vain pakko tyytyä niihin olosuhteisiin, mitkä sillä hetkellä vallitsevat. Aina voi palata takaisin toisena ajankohtana, jos haluaa.

Jokin kuitenkin uupui. Puu ja valo olivat loistavat, mutta halusin vielä jotain. Jonkun, mikä tekisi kuvasta vielä paremman. Yleensä tällainen ”joku” on ihminen. Maisemakuvat ovat hyvin toteutettuna hienoja, mutta joskus ihmisen tai muun elävän otuksen lisääminen rajaukseen voi tehdä kuvasta vieläkin kiinnostavamman.

Onnekseni hiihtäjien latureitti kulki juuri kyseisen puun viereltä. Nyt vain piti odottaa itse hiihtäjää. Oli hiljaista. Nielaisin. Odottavan aika on pitkä.

Markus Saarinen

Valokuvaaja, zen-mies ja ammattiprokrastinoija. Mediatekniikan insinööri, piilohippi ja mummojen suosikki.

Tekniikkaa kaihtamaton, maailmaa ihmettelevä taiteilijasielu, joka yrittää opetella kirjoittamaan ja julkaisemaan enemmän töitään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *