Koulukuvakoulu vaiko omakuvakouluko?

Istahdin oman kamerani eteen syntymäpäivänäni. Ja painoin laukaisimesta.

Täytän vuosia. 28 vuotta, jos haluamme olla eksakteja. Itselle tuo luku ei merkitse juuri mitään. Paitsi, että rokki-ikä on ohitettu. Ja elossa ollaan.

Mutta miltä tuo elossaolo oikein sitten näyttää? Miltä minä näytän?

Sitä aika-ajoin havahtuu siihen, että kamerani on melkeinpä aina suunnattuna pois päin itsestäni. Kiusaan aina muita ihmisiä suuntaamalla etsimeni kohti heitä, mutta mitä tapahtuisi, jos suuntaisin sen välillä itseeni?

Sitä lähdin selvittelemään. Milläpä muulla keinoin kuin ottamalla itsestäni kuvan.

Lavastus

Jos olisin tosipro, niin ottaisin omakuvani peilin kautta, ja antamalla parhaan mahdollisen ankkahuuliposeeraukseni tuottaisin jotain aivan uskomatonta.

Mutta koska en ole, jouduin tekemään asiat vaikeamman kautta.

1. Miljöö 

Pyörin ympäri pientä asuntoani miettien mihin sijoitan ahterini, eli naamani. Ja valot. Ja kameran. Ja mikä taustaksi?

Testailin paria kohtaa ja päädyin lopulta käyttämään makuuhuoneen tummansinistä pimennysverhoa taustanani. Tilaakin oli juuri sen verran, että saisin homman tehtyä. Tämä sai kelvata.

2. Kamera ja tarkennus

Koska halusin tiukan headshotin, valitsin pisimmän linssin minkä omistan. Asetin kameran jalustan päälle ja länttäsin jakkaran noin metrin päähän siitä.

Monen testiotoksen jälkeen totesin tämän olevan hyvä etäisyys. Halusin myös melko kapean syväterävyyden, joka tietenkin aiheutti lisää harmaita hiuksia, koska kohteen, eli pääni, pitäisi olla samassa kohtaa joka kerta.

Helpottaakseni elämääni, käytin apunani narun pätkää, jonka toisen pään sidoin jalustaan kiinni ja toinen pää merkkasi sitä kohtaa, jossa halusin tarkennuksen olevan, joka tässä tapauksessa oli silmäni.

Nyt ennen jokaista otosta pystyin tarkistamaan, että olen oikeassa kohdassa. Pieni vaiva, iso apu.

3. Valot

Tämä oli kenties hauskin osuus: valojen sijoittaminen.

Lähdin rakentamaan setuppia valo kerrallaan. Päätin, että päävalona saa luvan toimia läpiammuttava sateenvarjo, jonka läpi ammuin salaman. Sijoitin nämä kameran oikealle ylös, 45° kulmaan suhteessa kohteeseen ja kameraan.

Perus Rembrandt-henkinen lähtökohta. Ei mitään hifistelyä.

Lopputulos oli ihan mukava jo pelkästään yhdellä valolla, mutta en vielä tyytynyt tähän. Halusin erottaa naamani taustasta, joten sijoitin salaman selkäni taakse ja suuntasin sen hieman yläviistoon kohti pimennysverhoa.

Hienosäädön ja testiotoksien jälkeen sain sen osumaan oikeaan kohtaan. Päädyin vielä lisäämään hunajakennon salaman päähän, jotta sain valon kohdistumaan mahdollisimman pienelle alueelle.

Kaikki oli nyt paremmin, mutta halusin hieman avata varjoja leuastani ja toiselta puolelta naamaani, koska ne jäivät hieman tummiksi. Nyt en tahtonut niin paljon kontrastia, enkä liiaksi dramaattisuutta.

Otin syliini ison pyöreän heijastimen, jolla sain kimmotettua varjosta tulevan valon helposti haluttuihin kohtiin. Heijastin on muuten korvaamaton (ja halpa) lisävaruste, joka mielestäni kuuluu jokaisen valaistuksesta kiinnostuneen valikoimaan.

Tällä tavoin minulla oli periaatteessa kolmen valon setuppi vaikka minulla oli vain kaksi salamaa käytössä!

4. Action

Kaikki kohdallaan! Tavallaan.

Enää piti vain asettua kameran eteen, poseerata ja painaa liipaisimesta.

Suureksi riemukseni langattomasta laukaisimestani oli paristot loppu, ja iPadini wlan-yhteys kameraani ei enää toiminut, koska ios 9 -päivitys paskoi taas kaiken.

Jouduin siis asettamaan 10 sekunnin ajastimen kameraani, ja joka otoksen välissä nousemaan ylös painamaan uudestaan liipaisimesta.

Tällä aikamääreellä ehdin nipin napin asettamaan itseni takaisin asemiin, mittaamalla narun avulla, että olen fokuksessa, ottamaan heijastimen syliini ja suuntaamaan sen oikein. Ja kaiken tämän lisäksi piti vielä yrittää näyttää ihmiseltä.

Lopputulos

Aikaa meni kauan, ruutuja tuli jotakuinkin sata. Osa oli hyväksyttävän tarkkoja, osa ei. Syväterävyysalue on näillä etäisyyksillä niin kapea, ettei pelivaraa juuri ole. Mutta, sain kuin sainkin jotain, mitä kehtaa näyttää jopa äidille!

A vot! Tältä näyttää Markus, 28v.

Omakuva - Markus Saarinen

Markus Saarinen

Valokuvaaja, zen-mies ja ammattiprokrastinoija. Mediatekniikan insinööri, piilohippi ja mummojen suosikki.

Tekniikkaa kaihtamaton, maailmaa ihmettelevä taiteilijasielu, joka yrittää opetella kirjoittamaan ja julkaisemaan enemmän töitään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *